 |
| Artor Jesus Inkerö: Justin. Banderolli, 2016. Kuva: TJ |
Tämän näyttelyn ulkomainokset ovat
ainakin olleet huomiota herättäviä, katseenvangitsijoita etenkin
naiskatsojille. Kyseessä on kuva, joka on esillä banderollissa
museon sisäänkäynnin yläpuolella sekä mainostauluissa
kaupungilla, muttei enää itse sisätiloissa. Se on Artor Jesus
Inkerön teos Justin (2016).
Itse asiassa Justin on
taiteilijan omakuva. Hän kategorisoi itsensä ˮmuunsukupuoliseksiˮ
ja hänen taiteellinen projektinsa on kokeilla itsensä muuttamista
(fyysisesti) vastaamaan stereotyyppistä miesihannetta –
juuri sellaista machoa, jollaiseksi yhteiskunta, tai ainakin media,
luokittelee miehen. Niin juuri, tällaista miesihannetta media
tarjoilee. Oletteko kiinnittäneet huomiota mainosradioiden mies- ja
naisjuontajiin, kuinka stereotyyppisiä radioääniä he ovatkaan?
Naiset kikattavat miesten jutuille, miehillä on poikkeuksetta matala
ja vahva ääni, sellainen ˮtosimiesˮ-ääni
kuin 1980-luvun Tupla-mainoksessa ikään. He saavat myös puhua
macholla tavalla siveettömyyksiä tai epäasiallisuuksia, eikä
kukaan kuulijoista loukkaannu, vaan kaikki vain nauravat.
Mainoskuvastossa miehet esitetään treenattuina ja naiset
anorektikoina sekä yliseksuaalisina. Inkerön Justin
samoin kuin hänen videoinstallaationsa Flexer
(2016) sekä Rihanna
(2015) pohtivat tätä aihetta, ja sukupuolistereotypioita ylipäänsä.
Justin
on normaalien (pitäisi laittaa sana normaali lainausmerkkeihin) eli
omaksuttujen, kulttuuristen konventioiden kääntämistä
päälaelleen. On aivan tavallista, että esimerkiksi joku
vaatekauppaketju mainostaa suurissa mainostauluissa naisten
rantamuotia bikinimallein. Harvemmin –
jos koskaan, olemme tottuneet näkemään miehen pelkissä
kalsareissa poseeraavan tällaisissa mainostauluissa. Inkerön
teoksessa housuissa pullottava sukuelin hyppää väkisin silmään.
Mainos tuntuu epäsovinnaiselta, hätkähdyttää, on mielestämme
epäsiveellinen. Mutta niitä bikinimalleja emme osaa pitää
siveettöminä –
enää. Muutama vuosikymmen sitten nekin olisivat synnyttäneet
kohun. ˮMuunsukupuoliseksiˮ
tunnustautuva Inkerö on asettanut itsensä perinteisten
sukupuoliroolien yläpuolelle, ikään kuin tarkkailijaksi ja siitä
asemasta käsin pystyy käsittelemään kulttuurisia sukupuolirooleja
neutraalisti (haluan kyllä laittaa tuon neutraali-sanankin
lainausmerkkeihin tässä yhteydessä).
Rihanna-teoksessa
Inkerö matkii poptähden eleitä lavalla. Ne ovat jollakin tavalla
heikkoutta osoittavia ja nöyristeleviä. Mutta miksi? Yrittääkö
tämä teos osoittaa jotakin kaikille naisille kuuluvaa
stereotyyppistä elehdintää? Liittyykö naiseuteen kenties heikkous
ja nöyristely? Kenties kyseisen laulajattaren esiintyminen on juuri
sellaista, mutta ei kai sitä yleistää voi kuitenkaan? Miten
esimerkiksi Cher suhteutuu tähän malliin? Vai olenko kenties niin
pahasti pudonnut/pudottautunut nykyaikaisen kevyen musiikin
kärryiltä, että en pysty vetämään johtopäätöksiä Inkerön
Rihanna-teoksesta?
Tai sitten en ymmärrä teosta alkuunkaan.
Flexer-teoksessa
taiteilija rakentaa ulkoista macho-imagoaan punttisalilla.
Painonnostopunttien kuvaustapa, talkkijauhon hierominen käsiin ja
museotila museon tuoksuineen tuo minulle mielikuvan jostain
ˮpyhästäˮ,
ikuisesta, jopa hengellisestä. Painonnoston konkreettisuus ja
arkipäiväisyys, karuus ˮpyhittyyˮ
museossa. Tietynlainen pyhättö museo onkin. Ajatellaan esimerkiksi
British Museumia. Museeon noustaan sisään muutama porras
joonilaisten pylväiden kannattelemaan portiikkiin (pylväshalliin).
Museon oven avattuaan vierailija on astunut taiteelle
tai historialle varattuun maailmaan ja arkipäivä ja ympäristö
jäävät väistämättä taakse. Tällä tavoin virittäydytään
museoelämykseen. Samanlaiseen efektiin pyrkii kenties WAM.
Flexer-teoksen
kohdalla se ainakin toimii.
Iiu
Susiraja nostaa teoksessaan One
size fits all
(2010, sarja mustavalkoisia valokuvia) esiin kehon norminmukaisuuden.
Teos kritisoi normikehon rajaamista tiettyjen mittojen ja muotojen
mukaiseksi etenkin vaateteollisuudessa. Onhan monille naisille tuttua
se, että tietyistä vaatekaupoista ei löydä mitään, mikä
mahtuisi päälle. On vain pieniä kokoja, aivan kuin vaatteet
tehtäisiin vain solakkavartaloisille teini-ikäisille. Susiraja
valokuvasarjassaan pukee jalkaansa sukkahousut, jotka yleensä ovat
yhden koon: yksi koko sopii kaikille. Joka Susirajan töitä on
nähnyt, ymmärtää, mistä on kysymys. Joka ei häntä vielä
tunne, kannattaa tutustua.
 |
| Aurora Reinhard: Miksi olen taidemallina (omakuva), sarjasta Teaser. Kromogeeninen värivedos, 2006. Kuva: TJ |
Aurora
Reinhardin Miksi
olen taidemallina (omakuva)
sarjasta Teaser
(2006) on valokuva (kromogeeninen värivedos), joka esittää
taiteilijaa itseään pukeutuneena mahdollisesti sukkahousuista
ommeltuun ihonväriseen vartalonmyötäiseen asuun, jossa nännien
kohdalla on punaiset täplät ja alapäähän on kiinnitetty mustaa
karvoitusta häpyä osoittamaan. Tämän asun alla taiteilija on
alasti. Päässään hänellä näyttäisi olevan musta peruukki ja
kasvoilla vahva meikki. Luulen hänen tällä työllään ottavan
kantaa katseen kohteena olemiseen, kuten koko Teaser-sarjallaan.
Feministinen taiteentutkimus käyttää termiä male gaze, miehinen
katse. Tämän katseen kohteena on tai oletetaan yleensä olevan
naisen. Kyse on vallankäytöstä: hänellä joka katsoo, on valtaa.
Katseen kohde altistuu katseelle. Mies katselee naista, käyttää
katseellaan hyväksi. Se on osa kulttuuriamme. Reinhard asettuu itse
malliksi, katseltavaksi. Yleensähän taiteilija on myös katsoja, se
ensimmäinen. Mutta tavalliseen katsojaan verrattuna taiteilijalla on
paljon valtaa. Hän voi valita, miten esittää katsottavan, ja mitä
hänestä esittää. Katsottavan olemus ja keho ikään kuin
uudelleensyntyy taiteilijan käsissä. Historiallisesti tämä
taiteilija on aina ollut mies ja malli nainen.
 |
| Reija Meriläinen: Crush. Videoteos, 2016. Kuva: TJ |
Reija
Meriläisen videoteoksessa Crush
(2016) silikonista tehdyt sormet puristetaan hydraulisella
puristimella tuusan nuuskaksi. Tämä teos ikävä kyllä jätti
minut tällä kertaa hämmennyksiin. En saa siitä mitään tolkkua.
Ehkä sitä ei ole tarkoitus ymmärtääkään. Taidetta taiteen
vuoksi? Saman taiteilijan En
garde
(2015) käsittää veistossalin korkealle seinälle heijastetun
suuren animaatiohahmon (tuomari), joka huutaa ˮen
gardeˮ
ja sitten seuraa ottelua silmillään. Toiselle seinälle on
heijastettu kuva kahdesta miekkailijasta. Salissa on myös kolme
muovipussia, joissa on sisällä valkoista ainetta ja joihin on
isketty puukko pystyyn. Näyttelytekstien mukaan veitset
muovipusseissa ovat peräisin videon tekohetkeltä. Tuomarin
kerrotaan olevan interaktiivinen ja reagoivan katsojaan tehden tämän
osalliseksi teoksesta. Teoksen idea lienee kehon ja digitaalisuuden
yhteennivoutumisessa: digitaalinen teos reagoi fyysiseen kehoon,
samalla installaation kehot ovat digitaalisia. Syntyy vuoropuhelu
digitaalisen ja fyysisen kehon välillä.
 |
| Reija Meriläinen: En garde (tuomari), 2015. Reaktiivinen 3D-animaatio. Kuva: TJ |
Alasalissa
on vielä esillä mm. Wäinö Aaltosen rintakuvia oman aikansa kehon
esittämistapojen edustajina. Periaatteessa näyttelyn teemaan kuuluu
myös Aaltosen kipsinen Suomen
neito
vuosilta 1928-1929, joka majesteettisena ottaa vierailijat vastaan.
Sen vieressä on vitriinissä hieno Kultalilja
1920-luvulta. Modernia klassismia kuvanveistossa edustavina ne
kertovat katsojalle, miten lähes sata vuotta sitten kehoa on
kuvattu. Mielestäni pelkkää Kultaliljaakin
kannattaa käydä katsomassa. Siitä lystistä ei tarvitse edes
maksaa mitään, koska teos on museon aulassa kahvilan vieressä.
 |
| Wäinö Aaltonen: Kultalilja. Kullattua tammea, 1920-luku. Kuva: TJ |
Mietin
näyttelyn nähtyäni, mikä sen tarkoitus oikeastaan oli. Miksi
Kehon kuva? Osin museo varmaankin halusi vastata aikamme polttavaan
puheenaiheeseen sukupuolesta. Inkerön teokset pohtivat kulttuurista
sukupuolta ja siksi ne olivatkin mielestäni näyttelyn
kiinnostavimmat. Teokset, joissa käsiteltiin katseen kohteena
olemista ja miehistä katsetta ja valtaa tuntuvat jollakin tavalla
ahdistavilta ja jo hieman kuluneilta, sillä teema on ollut seksikäs
taiteessa jo pitkään. Tämän näyttelyn oli ehkä tarkoituskin
herättää tunteita. Ja kylmänä ei tästä näyttelystä sen
kunnolla katsottuaan voi lähteä, sillä kysymys on sukupuolesta.
Juuri niin. Kulttuurisen sukupuolen omaksumisesta. Nainen versus
mies. Ja kulttuurinen sukupuoli versus biologinen sukupuoli. Verkossa
selattavissa oleva näyttelyluettelo keskittyy tosin kehoa ja
sukupuolta enemmän esittelemään nykytaiteen museota instituutiona
ja siinä suoritettavia rituaaleja. Lisäksi puhutaan museotilan
kehollisesta kokemisesta. Ajatus on, että museo instituutiona
rajoittaa kehojen liikettä tilassa. Se ohjaa niiden kulkua, estää
pääsyn jonnekin, tarjoaa tietyt teokset nähtäviksi. Mutta museo
myös määrittelee, mikä pääsee sisään ja mikä jää
ulkopuolelle. Se on osa museoinstituution valtaa. Kaikki teokset
eivät kelpaa näyttelyyn. Kuka päättää, mitkä valitaan? Tähän
näyttelyyn on tietoisesti valittu juuri nämä taiteilijat ja työt.
Erityisesti Inkerön valinta on näyttelyn idean kannalta tärkeä,
sillä hänhän sanoo edustavansa uutta sukupuolta. Kulttuurisen
sukupuolen kriittinen tarkastelu nousee nimenomaan Inkerön töiden
kautta esiin. Keho ei ole niin yksinkertainen asia kuin millaiseksi
sen yleensä miellämme. Pysyäkseen ˮkatu-uskottavanaˮ
museokin joutuu muuttumaan yhteiskunnan mukana. Juuri siksi kenties
Inkerön teokset on sijoitettu vierailijan reitillä ensimmäiseksi,
mikäli kävijä seuraa kirjoittamatonta mutta vallitsevaa
vaellusrituaalia eli aloittaa kierroksensa kääntymällä heti
oikealle ja palaten sitten vasemman kautta takaisin lähtöpisteeseen.
Omalla tavallaan museo osallistuu näin rajojen rikkomiseen. Se on
mukana vääjäämättömässä ja yhteiskunnan ˮkehoonˮ
sisäsyntyisesti kuuluvassa projektissa, jossa ˮnormaaliˮ
määritellään uudelleen. Näin se tekee erityisesti mainostamalla
Kehon kuva-näyttelyä Inkerön teoksella Justin.
Siinä museo käyttää valtaa ja seuraa aikaansa. Näyttelyn teema
Kehon kuva on monisyisempi kokonaisuus kuin miltä aluksi näyttää.
Kehon
kuva- näyttely on esillä Wäinö Aaltosen taidemuseossa Turussa
14.1.2018 asti.
Näyttelyluettelo
verkossa:
https://issuu.com/kulttuuriaturussa/docs/kehonkuva_vihko_suomi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti