Kesäretki Tuusulanjärvelle

Pitkään suunnitelmissa ollut ja kesä kesältä lykkääntynyt päiväretkemme Tuusulanjärven taiteilijakoteihin toteutui vihdoin tänä kesänä. Ei muuta kuin vuokra-auto alle ja kunnon reittisuunnitelma ja aikataulu – budjettia unohtamatta – ja menoksi. Aikataulusyistä aloitimme Ainolasta, Jean ja Aino Sibeliuksen kodista, jonka arkkitehti Lars Sonck suunnitteli Sibeliukselle vuosisadan vaihteessa. Kuten arvata saattoi, kaunis kesäpäivä oli houkutellut Ainolaan paljon muitakin kulttuurinnälkäisiä kävijöitä. Minulle tuli yllätyksenä Ainolan pieni koko. Mutta ei kai yksityiskodin nyt kuulukaan mikään valtava olla. 

Ainolan flyygeli salissa. Kuva: TJ

Kun katselin Ainolan flyygeliä ja mietin Aino Sibeliuksen säestämään sillä joululauluja perheelleen kynttilöiden valossa, en tunnelmaa tavoittanut. Syy lienee se, että pienessä rakennuksessa oli paljon vierailijoita ja sattui olemaan kuuma kesäpäivä. Keskittyminen on vaikeaa, jos on vähäisiäkin häiriötekijöitä. Museovahtimestarit ovat ikävä kyllä tällaisista häiriötekijöistä yleensä taidemuseoissa ne pahimmat. Heidän läsnäolonsa on välttämätöntä, mutta vierailija tuntee myös koko ajan olevansa valvovan katseen alla. Tuntuu, että en kehtaa syventyä itse asiaan, kun olen kuitenkin koko ajan sivusilmällä valvottuna. Tätä en kokenut missään Tuusulanjärvi-retkemme aikana, mutta usein muualla kyllä. Aihe on kiintoisa, joten saatan jonakin päivänä palata siihen blogissani.

Ainolan vihreä F-duuritakka. Kuva: TJ

Ainolan mieleenpainuvin "esine" minulle oli salin vihreä takka. Sibeliukselle värit soivat säveleinä ja takan hän oli nimennyt F-duuritakaksi. Jostakin syystä muissakin Tuusulanjärven taiteilijakodeissa harrastettiin vihreitä takkoja. Sen vieressä oli Oscar Parviaisen keltasävyinen öljymaalaus Hautajaissaatto, jonka säveltäjä kuuli D-duurissa. Ainolan yläkertaan ei ollut pääsyä "paloturvallisuussyistä". Takan lisäksi minua kiinnosti Sibeliuksen työhuone, jossa mm. hänen Borsalino-hattunsa, kävelykeppinsä ja valkoinen pukunsa olivat näytillä. Työhuoneet ovat aina kiehtovia. Huoneeseen ei päässyt ikävä kyllä sisään, jouduimme vain oviaukosta katselemaan. Yleisön pääsy oli köysillä rajoitettu muutenkin tehokkaasti siten, että en pystynyt juuri taideteoksia valokuvaamaan. Hassu juttu, mutta rakennuksena minua viehätti kahvila- ja lipunmyyntirakennuksena toimiva 1970-luvulla rakennettu uudisrakennus, Café Aulis paljon enemmän kuin Sonckin kansallisromanttinen Ainola. Suuret ikkunat, matala rakennus ja viehättävä 1970-luvun tunnelma valoisassa kahvilassa. Nimi Café Aulis tulee rakennuksen suunnittelijalta, arkkitehti Aulis Blomstedtilta.

Ainolan vieressä sijaitsee Ahola, Juhani Ahon ja hänen taiteilijavaimonsa Venny Soldan-Brofeldtin koti. Ahola oli minulle käyntikohteena Ainolaa miellyttävämpi avaramman tunnelmansa vuoksi. Se oli myös selvästi rauhallisempi paikka kuin Ainola. Kaunis keltainen kaksikerroksinen puutalo oli ollut perheellä vuokralla vuodesta 1897 ja heidän muutettuaan Helsinkiin 1911 heidän rakentamansa laajennusosat ym. piti purkaa. Nyt talon molemmat kerrokset ovat auki yleisölle, itse näyttely tosin sijaitsee alakerrassa. Näyttely esittelee tasapuolisesti kummankin puolison elämää ja tuotantoa. Venny Soldan-Brofeldt pyöritti vireää sosiaalista "kestikievaria" kodissaan. Taiteilijavieraita tuli ja meni ja lopulta pariskunta väsyi tähän sosiaalisuuteen. Toinen syy Helsinkiin muuttoon oli lasten eteneminen koulutiellään kotikoulusta eteenpäin. Juhani Ahon alkuperäinen sukunimi muuten on Brofeldt, siksi hänen vaimonsa nimi on kaksiosainen. Aho itse lienee vaihtanut nimensä Ahoksi ajan suomalaiskansallisen hengen vallitessa, niin kuin moni muukin suomalainen teki tuolloin.

Ahola. Kuva: TJ

Koska Ahola sijaitsi Järvenpään keskustan tuntumassa päätimme seuraavaksi käydä katsomassa Järvenpään taidemuseon Elisabeth Järnefelt-näyttelyn. Tämä oli sikäli erikoinen näyttely, että se oli koottu Järnefeltin lapsien äidin, Elisabethin ympärille. Näyttelyssä ei ollut ainoataan Elisabethin teosta, tuskin hän edes maalasi tai piirsi tai sävelsi tai kirjoitti merkittävässä määrin. Mutta hän oli kuitenkin monen eri alan kulttuurivaikuttajan (eli lastensa) yhteinen nimittäjä. Lapsiahan olivat Kasper (taidekriitikko ja kääntäjä), Arvid (kirjailija, maalasi myös), Eero (Erik, taidemaalari), Ellida (kuoli 20-vuotiaana), Armas (kapellimestari, säveltäjä), Aino (Sibeliuksen puoliso), sekä lapsena kuolleet Hilja ja Sigrid.

Elisabeth oli aatelisperheen lapsi, tyttönimeltään Clodt von Jürgensburg. Tuo nimi Clodt kannattaa muistaa. Olen itse törmännyt ensimmäisen kerran siihen Pietarin Venäläisessä museossa. Kyseessä taisi olla Mihail Clodt, Elisabethin veli, joka oli taidemaalari. Ja etevä sellainen olikin. Näyttelyssä Järvenpäässä oli lukuisia Mihailin maalaamia maisemia.

Mihail Konstantinovitsh Clodt: Laiva joen rannalla, 1862, öljy. Kuva: TJ

Näyttelyn keskeisin anti oli juuri Clodtin sekä Eero Järnefeltin taide. Vaimoni piti näyttelyä myös historiallisesti mielenkiintoisena. Taustalla näyttelyssä soi Armas Järnefeltin Berceuse (Kehtolaulu). Kivan, avaran ja monella tapaa sivistävän näyttelyn olivat järvenpääläiset kasanneet.

Taidemuseosta jatkoimme omalta kannaltani retken pääkohteeseen, Halosenniemeen. Pekka Halosen vuonna 1902 valmistunut erämaa-ateljee olikin vaikuttava kokemus. Suuri hirsihuvila, jonka ateljeehuoneessa (joka samalla oli olohuone) oli suuret korkeat ikkunat, jotta päivänvalo mahdollisimman hyvin pääsee sisään työskentelytilaan. Myös Halosenniemen ateljee oli taiteilijapiirin olohuoneena, kuten Aholassakin.

Halosenniemi. Kuva: TJ

Ikävä kyllä Halosenniemessä ei saanut valokuvata. Oletan syyksi sen, että seinillä riippui useita yksityiskokoelmista peräisin olevia maalauksia. Taidemuseoiden vaihtelevat valokuvauskiellot ovatkin ihan oman kirjoituksensa aihe joskus myöhemmin.

Luonnollisesti keskiössä oli Pekka Halosen taide, mutta seinillä riippui muidenkin taiteilijoiden teoksia, etenkin Gallén-Kallelan. Haloselle suomalainen luonto, eritoten Tuusulanjärven ympäristö tarjosi loputtomasti virikkeitä maalauksille. Erityisesti hän kunnostautui suomalaisen talven kuvaajana. Maalaustapa, jossa on toisinaan mukana aavistus symbolismia ja myös tietynlaista alkavaa modernismia kuten Gallén-Kallelallakin, on helposti tunnistettava. Tosin edellä mainittuun maalariin hänen työnsä voi helposti sekoittaa.

Halosenniemi oli paikka, jollaisen haluaisin rakentaa itsellenikin. Siellä oli ihania pieniä huoneita yläkerrassa, joissa rauha ja luonnon läheisyys huokui seinistä. Halosenniemestä jatkoimme runoilija J.H. Erkon Erkkolaan, jossa niin ikään valokuvaus oli kielletty. Mistä tunnemme J.H. Erkon? No hän on mies esimerkiksi joululaulun "No onkos tullut kesä" taustalla. Lisäksi hän on sanoittanut Hämäläisten laulun, vain pari esimerkkiä mainitakseni.

Erkkola. Kuva: TJ

Erkkolan näyttely käsitteli suomalaista kirjankuvitusta vuosisadan alkupuolella. Esillä oli mm. Runebergin runoihin kuvituksia tehnyt Albert Edelfelt (Vänrikki Stoolin tarinat) sekä Rudolf Koivu ja Martta Wendelin. Mieleen jäi erityisesti eräs Rudolf Koivun sota-aikana piirtämä kuva, jossa lukee: Joulu tuli sittenkin. Siinä äiti kahden lapsen kanssa on kuvattu vastaanottamassa valkoisessa maastoasussa hiihtäen saapunutta isää. Liikuttava kuva, niinkuin Koivun ja Wendelinin lukuisat kuvitukset yleensäkin.

Retken päätti Aleksis Kiven kuolinmökki, jossa nyt ei paljoa nähtävää ollut. Sinne pääsi sisään, mikä oli tietysti meidän mieleemme. Pikkuisessa tönössä oli kyökki ja kamari, pihalla vaatimaton sauna. Helsingin yliopiston ylioppilaskunnalle kuuluva rakennus on omalla tavallaan kiinnostava. Siellä ei ole juuri mitään nähtävää mutta silti sinne pitää mennä. Ja olihan siellä sänky, jossa kansalliskirjailijamme veti viimeisen henkäyksensä. Vaatimattomissa oloissa. Seinällä oli kello ja

sängyn yläpuolella Jeesusta ja arvatenkin apostoli Pietaria pilven päällä esittävä grafiikanlehti. Lienevätkö alkuperäisiä vai somisteita, sitä en tiedä.

Aleksis Kiven kuolinmökki. Kuva: TJ

Mitä tulee Aleksis Kiven ulkonäköön tiedämme, että hänestä ei ole olemassa ainuttakaan valokuvaa tai elinaikana tehtyä maalausta tai piirrosta. Se kuva, jonka nyt hänestä tunnemme, on E.A. Forssellin luonnostelema ja myöhemmin Albert Edelfeltin puhtaaksi piirtämä jo kuolleesta, arkussa makaavasta kansalliskirjailijasta. Toisaalta professori Hannes Sihvo mainitsee kuvanveistäjä Johan Erland Stenbergin, joka on tehnyt rintakuvan Aleksis Kivestä, jossa kirjailija on selvästi vielä elämän voimissaan. Tuo rintakuva on tehty joko kuvanveistäjän oman muistitiedon mukaan tai sitten Kiven vielä eläessä, sillä Stenbergin väitetään kuuluneen Kiven tuttavapiiriin. Tällä perusteella meillä onkin kaksi kuvaa Kivestä. Toinen se tunnettu piirros, toinen Kansallisteatterissa sijaitseva marmorinen rintakuva. Molemmat enemmän tai vähemmän todenmukaisia.

Tuusulanjärvi Halosenniemestä nähtynä. Kuva: TJ

Tuusulanjärvi on Etelä-Suomessa asuville monipuolinen päiväretkikohde kesällä. Kauempaa tulevat joutuvat majoittumaan jonnekin pohjoiselle Uudellemaalle. Luonnonkauniin järven rantamia koristaa nyt tietysti myös Järvenpään kaupungin siluetti pohjoisrannalla ja Tuusula etelärannalla, sen verran on "erämaajärvi" noista ajoista muuttunut. Eli samaa erämaameininkiä siellä ei enää tavoita, mutta silti näissä kaikissa ateljeekodoissa luonto on lähellä. Matkaamme häirinnyt lähes ainoa tekijä oli yllätyksenä tullut valokuvauskielto. Osittain siksi Halosenniemen ja Erkkolan osuus tässäkin kirjoituksessa jää varsin lyhyeksi, vaikka ne ansaitsisivatkin paljon suuremman roolin.

TJ

Lähteet: http://www.aleksiskivi-kansalliskirjailija.fi/persoona/ulkonako/